Maailmanpolitiikan mahtavat

Vaikka Suomi on varsin vähäpätöinen tekijä maailmanpolitiikassa, ajoittain mekin joudumme valtapolitiikassa noidansilmään ja joudumme tekemään vaikeita päätöksiä. Historiamme on ollut kauhukertomuksenomaista selviytymistaistelua milloin Novgorodin, Viikinkien, suuruudenhullujen ruotsalaiskuninkaiden, panslavististen Venäjän tsaarien ja sittemmin kommunistisen Neuvostoliiton kurittaessa mitätöntä kansaamme. 

Vaikka routavuosien aikana viime vuosisadan alkupuolella Venäjällä oli ihan riittävästi asioiden korjaamistarvetta omilla venäläisalueillaan, heidän johtajansa ottivat hampaisiinsa olemattoman kokoisen Suomen autonomisen aseman. Tsaari Nikolai II:n oikealla kädellä, pääministeri Stolypinilla (1907 - 1911), oli suoranainen pakkomielle paneutua Suomen kurittamiseen, mikä tarkoitti siis käytännössä rajuja venäläistämispyrkimyksiä. Ja Venäjän kansa oli kuulemma heti huudossa mukana lehdistöä ja duumaa myöten (Paasikiven muistelmia sortovuosilta). Kovin paljon ei Venäjän kansa näytä muuttuneen suhtautumisessaan johtajiensa tapaan kohdella lähialueita.

Suuret valtiot luulevat, kuten Bismark Saksan johtajana 1800-luvun lopulla, että heillä on oikeus toimia vahvemman voimalla tahtonsa mukaan. Tällaiset historian opetukset on tärkeätä muistaa ja suhteuttaa esimerkiksi siihen, mikä merkitys on sillä, että maailmassa pidetään kiinni "sääntöpohjaisista toimintatavoista", mitä presidentti Niinistö on peräänkuuluttanut. 

Vaikka Suomi on nykyisin EU-maa, emme me silti ole missään "Herran kukkarossa". Muutama yllättävä tapahtuma, sitten harkitsemattomia poliittisia linjanvetoja ja tilanne muuttuu nopeasti katastrofaaliseksi. Valtiomiestaitoa ei koskaan ole liikaa. Nykyisessä tilanteessamme jotkut näkevät Suomen aseman siten, että vain Nato tarjoaisi meille riittävän turvan. Itse en tähän usko, päinvastoin. Natomaana saisimme olla jatkuvasti sydän kurkussa peläten, miten Venäjä milloinkin reagoi lännen tekemisiin. Venäjä on suurvalta ja onneksi niistä lapsellisista 1990-luvun puheista, joissa  verrattiin Venäjää voimatasossa Alankomaihin, on tajuttu luopua. Venäläinen panslavismi, mihin liittyy myös halu jatkuvasti kasvaa ja laajentua, ei ole mihinkään kadonnut. Tuskin Suomessa tiedostetaan riittävän selkeästi, että Putin taitaa kuitenkin olla meille eräs vähiten vaarallisista venäläisjohtajien vaihtoehdoista.. Muistatteko, että Jeltsin voitti kommunistiehdokkaan 90-luvun presidentinvaaleissa vain niukasti? 

Entä USA? On ollut hämmästyttävää seurata, miten Trumpin kaudella ja jo sitä ennen Obaman aikana demokraatit ovat paljastuneet splittaaviksi Venäjäfoobikoiksi (split= psykiatrinen termi, jolla kuvataan taipumusta tulkita asiat yksipuolisen mustavalkoisesti). Jos palautetaan mieliin USA:n historiaa, ei sekään mieltä ylennä. Ensin he valtasivat väkivalloin maat alkuperäiskansoilta, siis intiaaneilta, sitten toivat Afrikasta orjat tekemään työt, sen jälkeen ovat taistelleet kommunismia vastaan tappamalla valtavat määrät ihmisiä eri puolilla maailmaa, mm. Vietnamissa ja saaneet sekasortoon koko Lähi-Idän. Nykyisin USA:ssa tapetaan ihmisiä enemmän kuin kai minkään muun maan sisällä. Ei USA ole mikään turvasatama, vaikka maalla tietyt ansionsakin on. USA:ssa ymmärretään Suomen asemaa kohtuullisesti, mutta heidän keinonsa meidän asemamme turvaamiseksi eivät tyydytä meitä. Me emme nimittäin halua jatkuvaa lisävarustautumista. Ja niin kauan kuin Venäjä kokee Naton uhaksi, meidän kannattaa pysyä Natosta riittävän etäällä.

Sitten Kiina. Nyt pelätään Kiinan maailmanvalloitusta. Siellä toteutetaan kummallista kommunistisdiktatorista kapitalismia. Maassa on paljon kungfutselaisuutta, buddhalaisuutta, taolaisuutta, kristittyjäkin, mutta ilmeisesti eniten ihan vain ateistista peruskiinalaisuutta. Suomalaisina me joudumme tunnustamaan, että emme oikeastaan tiedä, mitä nuo kiinalaiset oikein ovat ja mihin pyrkivät. Itse arvelen, että he ovat kolmesta suuresta älykkäintä kansaa. Saattaa myös olla, että he ovat rauhantahtoisia, vaikkakin omastaan tiukasti kiinni pitäviä. Heidän kanssaan kannattaa tehdä kauppaa, mutta ei yhteiskunnan strategisia kohteita heille antaen.

Lopuksi sananen Itä-Ukrainasta ja Krimistä. Kun N-L hajosi, Ukrainalla oli mahdollisuus itsenäisyyteen ja sen se käytti hyväkseen. Yhtenäisen Ukrainan luominen ei kuitenkaan sujunut toivotulla tavalla. Miksi? Siksi, että maan itäinen osa on suurelta osalta venäläisväestöä, joka kokee identiteetikseen venäläisyyden, ei länsi-ukrainalaisuutta. Sama koskee Krimiä. Vaikka N-L aikoinaan (1953) luovutti Krimin Ukrainan sosialistiselle Neuvostotasavallalle, todellisuudessa alue on pysynyt venäläisenä tataarivähemmistöä sortavana alueena. Kun Venäjä nyt sitten otti Krimin venäläisväestön tuella väkivalloin itselleen, Länsi-Ukraina ja koko Eurooppa katkaisi välit Venäjään. Toimiko Ukraina tai Eurooppa tässä kiistatilanteessa viisaasti, valtiomiestaitoja maksimaalisesti käyttäen? Ei todellakaan. EU:n johdossa ovat huseeranneet sellaiset miehet kuin pääpukari Juncker, joka ei takuulla olisi koskaan päässyt brittienkään kanssa asianmukaisiin keskusteluihin Brexitistä, jos asia olisi jäänyt hänen varaansa. Krimin ja Ukrainan tilanteessa diplomatia puuttui tykkänään. Tällaisessa unionissa me suomalaiset olemme. Näitä näkökulmia olisi tärkeätä tiedostaa. Erityisesti siksi, että Venäjä on ja tulee olemaan meidän naapurimme. Toivottavasti ystävällinen sellainen.