Tieteiden lahja

Piispojen "Tieteiden lahja" -kirjoituksen opponointi

Suomen ev.lut. kirkon piispat ovat julkaisseet netissäkin luettavissa olevan 48-sivuisen linjauksen tieteen ja uskon välisestä suhteesta tiedettä arvostavalla otsikolla "Tieteiden lahja". Koska teema on kulttuurisesti merkittävä ja monien mielestä kiinnostavakin, kannanotto ansaitsee tulla käsitellyksi myös opponoinnin näkökulmasta.

Kirkko on haasteiden edessä

Piispat ovat selvästi tiedostaneet, että Suomessa - kuten useissa muissakin länsimaissa - ihmiset ovat alkaneet huolestuttavasti etääntyä kirkosta. Tämän sekularisaatiokehityksen seurauksena kirkkoon kuuluvien osuus on ollut jatkuvasti vähenemässä. Haasteellisena skenaariona kirkolle on näyttäytynyt erityisesti kirkon tutkimuskeskuksen oma tutkimustulos, minkä mukaan kirkon opettamalla tavalla Jumalaan uskovia on Suomessa 25 - 34 -vuotiaissa enää noin 20 prosenttia (Ketola ym. 2017).

Erityisesti nuorempi kansanosa on siis alkanut etääntyä kristillisestä uskosta. Kynnys erota kirkosta on selvästi aiempaa matalampi ja ilmeisesti piispat tulkitsevat tämän johtuvan siitä, että nykyajan ihmiset luulevat kristinuskon edustavan niin vanhanaikaisia ja epätieteellisiä näkemyksiä maailmasta, ettei sen varaan kannata elämää rakentaa. Piispakollegio näyttää harmittelevan erityisesti sitä, että on annettu kuva, ettei kirkko hyväksyisi evoluutioteoriaa eikä maailman syntyä koskevaa alkuräjähdysteoriaa.

Nyt piispat tuovat selkeästi julki, että kaikki suuret kristilliset kirkkokunnat ja luterilainen kirkko niiden mukana, hyväksyvät, että luonnontieteiden esittämät näkemykset maailman synnystä ja evolutiivisesta kehityksestä kelpaavat heille aivan hyvin - tai ainakin niin, "ettei kristinuskon ydinvakaumusten ja nykytieteen tulosten välillä ole ylitsepääsemätöntä ristiriitaa". Kunnioitettavaa on, että näin kirjoittaessaan piispat sanoutuvat samalla irti fundamentalistisista Raamatun tulkinnoista. Näinhän eivät tee useimmat vapaat kristilliset kirkkokunnat.

Piispat asemoivat kirkkoa suhteessa tieteisiin nöyryydellä tunnustaen, että tieteellisin tutkimuksin on saavutettu paljon sellaista hyödyllistä tietoa maailmasta, mitä Raamatun tai pelkän uskon varassa ei olisi voitu saavuttaa. He mainitsevat myös, että "Luther puolusti Aristoteleen käsitystä järjestä ihmisen suurimpana kykynä, ja että sillä tulee olla määräävä asema maallisen elämän alueella, kuten politiikassa, tieteissä ja oikeudenkäytössä". Esille nostetaan lisäksi, että jo "Augustinus (v. 354 - 430) korosti, kuinka kristittyjen tulisi välttää luonnontiedettä koskevaa spekulointia Raamatun pohjalta: Kun epäuskoinen tutkija sitten tajuaa, että kristitty on hakoteillä aivan kaikista asioista taivaan ja maan välillä, hänen on vaikea pidättää nauruaan." Parhaimmillaan tieteet ovat piispojen mukaan suuri lahja ihmiskunnalle, eikä kristinuskolla ole heidän mukaansa mitään tätä vastaan.Toisaalta he myöntävät, ettei tästä luonnollisestikaan seuraa, etteikö jännitteitä ja ristiriitojakin voi olla.

Piispojen käsitystä tieteen rajallisuudesta ja sen seurauksista voidaan luonnehtia ongelmalliseksi

Piispat ovat huolissaan tieteentekijöiden kyvystä kantaa moraalista vastuuta tekemisistään. He viittaavat Venäjän Ortodoksisen Kirkon piispainkokouksen dokumenttiin, jossa todetaan, että "luonnontieteellinen ja teknologinen sivilisaatio on kehittynyt tasolle, jossa pienen poliittisen ryhmän rikolliset toimet voivat periaatteessa vain tunneissa tuhota peruuttamattomalla tavalla elämän korkeimmat muodot." Kirkon eräs tehtävä onkin olla mm. torjumassa tuollaisen moraalittomuuden toteutumista ja siksi kirkon ja tieteen välinen jatkuva vuoropuhelu on kannanoton mukaan tärkeätä. Reaalimaailmassa lienee kuitenkin niin, että ne tieteellis-tekniset toimintaympäristöt, joissa tuhoaseita kehitellään - tietenkin aina oman puolustautumisen nimissä - eivät ole kiinnostuneita dialogista enempää Suomen kuin muidenkaan maiden kirkonmiesten kanssa.

Vaikka piispat arvostavat tiedettä, tiedeuskoisuudesta he haluavat irtisanoutua: "Tiedollinen tiedeusko rajoittaa tietoamme, ontologinen tiedeusko puolestaan todellisuuttamme. Naturalismi yhdistettynä fysikalismiin ei näytä jättävän paljoakaan tilaa esimerkiksi ihmispersoonan tietoisuudelle ja vapaalle tahdolle. Naturalismi näyttää johtavan siihen, että ihmisarvoa, elämän arvokkuutta ja ihmistä kaikkialla velvoittavia moraaliperiaatteita koskevilta puheilta putoaa pohja." Piispat esittävät, että luonnontieteet toimivat hyvin fysikaalisen todellisuuden alueella, mutta sen ulkopuolella, kuten moraaliin ja perimmäisiin arvoihin liityvissä asioissa niillä ei ole auktoriteettia lausua paljoakaan.

Piispojen mukaan perimmäisiä arvoja koskeva tieto näyttää jäävän jopa kokonaan luonnontieteen ulkopuolelle. Tiedeuskoa kuvataan ahtaaksi myös arkiajattelun kannalta, sillä "se näyttää sulkevan pois esimerkiksi muistitiedon, kokemuksen ja intuition". Piispat haluavat tulkita todellisuuden sisältävän muutakin kuin fysikalistisen maailman ja juuri siksi kirkolla on paikkansa ihmiselämän syvimpien tasojen ymmärtämisessä. Näissä näkemyksissään piispat liikkuvat heikoilla jäillä, mitä on syytä opponoida kriittisesti.

Muun muassa nykyfilosofien, antropologien, sosiaalipsykologien sekä neuro- ja kognitiotieteilijöiden tutkimusalueiden unohtamisen vuoksi piispojen kannanotot osoittautuvat ongelmallisiksi. Ensinnäkin voidaan todeta, että tieteessä on tehty viime vuosikymmeninä jo pitkälle edennyttä tutkimusta nimenomaan kognitiotutkimuksen alueella, jolla on pystytty selvittämään, miten aivotoimintojen / hermoston tasolla aistihavainnot, elämyskokemukset, muisti ja jopa tuo intuitiokin syntyvät. Mitään yliluonnollista niissä ei ole, väittävät neurotieteilijät varsin yksimielisesti (Crick ja Koch 1998).

Suuret kysymykset ihmisen tietoisuuden luonteesta, ajatuksista ja tunteista, unien rakentumisesta, aistiharhoista ja jopa uskonnollisiksi mielletyistä kokemuksista ovat saaneet luonnollisia selityksiään (kts. esim. Persinger 2001, Häkkinen 2018), eikä näissä ole tilaa enempää "aukkojen jumalalle" kuin tarvetta "kaiken taustalla vaikuttavan ohjaajan" olettamiselle, koska mitään ohjaajaa ei näytä olevan. Henkisen tason ilmiöt seuraavat kiltisti naturalistisen maailmankuvan teorioita. Tämän todistaminen on ollut tutkijoille suuresti palkitseva haaste ja jo nyt voidaan ounastella, että tulevaisuudessa ilmestyy kaupallisillekin markkinoille laitteita, mitkä lukevat ajatuksia, aikaansaavat hämmentäviä kokemuselämyksiä ja ehkäpä tarjoavat suoraa muistikapasiteettia aivoille.

Todellisuuden perimmäinen ontologinen rakenne on piispojen mielestä jotakin enemmän kuin fysikalismia. Näkemys on kyseenalainen, sillä myös kaikki psyykkisen tason ilmiöt näyttävät palautuvan viime kädessä neurofysiologiaan, vaikkakaan aivan yksimielisesti tätä ei vielä tiedemaailmassakaan allekirjoiteta. Tieteentekijät ovat valaisseet useissa artikkeleissaan ja kirjoissaan, miten elottomasta fysikaalisesta materiasta rakentuu luonnonlakien puitteissa elollista elämää, jolla on omat kehittymisen tapansa. Nykyihminen henkisine ominaisuuksineen on vain tämän kehityksen eräs muoto, eikä evoluutiohistoriassa edes kovin kaukana lähimmistä ihmisapinoista, puhumattakaan ihmislajeista kuten Neanderthalin, Denisovan tai Florensin ihminen. Tämän tunnustanevat piispatkin, mutta he eivät halua tunnustaa, että ihminen olisi vain ja ainoastaan tätä samaa fysikaalis-biologista todellisuutta, mitä ovat vaikkapa hiiret, joilla on yli 90 prosenttia samaa geenistöä kuin ihmisellä. Tiedemaailmassa ihmisen asema on tunnustettu ja juuri siksi kirkko on joutunut vaikeaan asemaan, koska se yrittää potkia tutkainta vastaan asioissa, joissa muut tahot ovat kyenneet tarjoamaan sitä paremmat vastaukset sen aiemmin hallitsemiin asioihin.

Eräs pääongelmista kirkolla on siinä, että piispojen mukaan se ei voi luopua siitä uskon peruspilarista, että Jeesus on historiallisesti ja todellisesti noussut kuolleista. Piispat kokevat, että kirkko elää tämän sanoman varassa. Entä jos kirkossakin kuitenkin myönnettäisiin, että alkukirkon ylösnousemususko (ja siihen liitetty loputtomana jatkuva paruusian odotus) saattoi olla ja todennäköisesti olikin psykiatrista surureaktiota, massapsykoosia, valveunia, aistiharhoja, plasebo-uskoa ja ihmiselämän kolkon katoavaisuuden pakenemisyritystä - näitä ilmiöitähän esiintyy nykyihmisilläkin (kts. Miettinen 1990)! On myös mahdollista, että Jeesus oli hautaan laitettaessa vain pyörtynyt, tajuton, koomassa, kuten monet muut "kuolleista heränneet", joita maailmassa tunnetaan useita, jopa Suomen Pyhäjärvelläkin!

Tilanne on kirkon kannalta vaikea; jos tunnustetaan, ettei Jeesus ehkä noussutkaan kuolleista, koko pelastusopilta taitaisi pudota pohja. Toisaalta teologit ovat olleet kautta aikojen melkoisia selittelijöitä ja epäilemättä tämäkin dogmaattinen opin muutos kyettäisiin ja kyetäänkin selittämään. Toki kirkko ei olisi enää sama, mitä se nyt vielä pyrkii olemaan.

Mistä tulevat kestävät arvot ja moraalin perusta?

Lopuksi voidaan vielä kysyä, miksi juuri kristinuskon edustamat arvot ja moraalikäsitykset olisivat jumalallisen oikeita ja päteviä, kun tiedetään, ettei kristinusko poikkea muista antiikin ajan uskomusjärjestelmistä juuri missään oleellisessa asiassa. Ihmeet, kuolleista heräämiset, moraaliohjeet ja jopa armo löytyvät useista muistakin uskonnoista ja joistakin yllättävän samankaltaisina kuin kristinuskosta.

Moraalitietoisuus nousee esiin evoluutiokehityksen myötä ja aivan perustellusti voidaan kysyä, miksei vaikkapa bahai-uskonto tai jokin muu elämänfilosofia voisi olla ihmisille parempi moraaliohjaaja kuin kristinusko, joka tarjoaa Raamatun kautta paitsi hyviä, paljon myös varsin kyseenalaisia ohjeita, kuten orja pysyköön asemassaan, nainen vaietkoon seurakunnassa, joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan, samaa sukupuolta olevan kanssa makaaminen on kauhistus.. (vrt. Bahai-yhteisön oppeja: Jokaisessa ihmisessä on piilevänä kyky olla ystävällinen sanoissa ja teoissaan kaikkia kohtaan, olla rehellinen, oikeudenmukainen sekä ratkaista ongelmia neuvotellen. Elämän tarkoitus on kehittää näitä henkisiä ominaisuuksia päivittäisessä elämässä ja niin "viedä eteenpäin alati edistyvää sivistystä".)

Moraalifilosofit eivät ole Immanuel Kantin jälkeen juurikaan tarjonneet yleispäteviä moraaliohjeita ihmiskunnalle, mutta varsin pitkälle meneviä erittelyjä ja selvennyksiä he ovat tarjonneet keskustelujen ja eettisten kannanmuodostusten pohjamateriaaleiksi. Ymmärrämme nykyisin moraalin metateorioita, eettisten näkemysten taustalla vaikuttavia moninaisia tekijöitä ja sosiaalipsykologian ja antropologian antina on puolestaan ymmärretty, että ihmisille on kaikissa kulttuureissa kehittynyt luontainen ymmärrys siitä, että yhteisöelämisessä on tärkeätä noudattaa tiettyjä perusperiaatteita, jotta yhteisö ja yksilö sen osana voisivat hyvin. Lienee niin, että samoin kuin voidaan huomata melkoinen kehitys Vanhan testamentin alkeellisista moraalikäsityksistä Uuden testamentin kehittyneempään moraaliajatteluun, samoin nykykulttuurissa tapahtuu jatkuvasti asioiden kehitystä ja myös ihmisten moraalikäsityksissä mennään eteenpäin, joskin ajoittain vaivalloisesti. YK:n ihmisoikeuksien julistus on eräs nykyajan saavutus tällä alueella.

Kirkon tulevaisuus

Kirkolle voidaan toki edelleen antaa rooli yhtenä keskustelun osanottajana, kun pohditaan, mitä on hyvä ja arvokas elämä, mutta kirkossa on syytä tiedostaa, että se ei enää ole auktoriteettiasemassa näistä asioista keskusteltaessa. Parhaimmillaan kirkko voisi olla foorumina tuollaisille keskusteluille, eikä kukaan kiellä, etteikö ainakin nykyisessä ihmiskunnan kehitysvaiheessa ole vielä paljon uskonnollisuuspotentiaalia, joka voisi taiteisiin verrattavalla tavalla ja psykoanalyyttisesti Raamatun sanomaa ja ihmisyyttä tulkiten löytää kristillisyyden ydinsisällöistä arvokastakin panosta tuotavaksi yhteiselle keskustelufoorumille. "Henkisyys" sinänsä kuuluu ihmisyyteen, mutta tuskin kukaan pystyy ennustamaan, miten se tulevaisuudessa kanavoituu. Itse arvelen, että ainakin kirkon nykyisillä uskonkäsityksillä sen jäsenkato tulee jatkumaan, koska valistuneet ihmiset eivät enää koe mielekkääksi uskoa sitä, mikä on kirkolle "luovuttamatonta totuutta". Aivan selvää on myös, että koulujen katsomusopetuksista tullaan lähivuosina käymään ankaraa kädenvääntöä.

Jotkut lienevät myös jo pohtineen, miten Suomessa pystytään tulevaisuudessa hoitamaan hautausmaita, kulttuurihistoriallisesti arvokkaita kirkkorakennuksia ja muita kiinteistöjä, kun ei ole riittävästi kirkollisveroja maksavia seurakuntalaisia. Mielestäni pohdittavaksi kannattaisi ottaa myös se, onko järkevää, että yhteiskunta jättää hyödyntämättä sen potentiaalin, mikä kirkolla voisi olla tulevaisuudessakin esimerkiksi vähempiosaisten tukijana, lapsi- ja nuorisotyön tekijänä, vanhusten vierellä kulkijana ja nimenomaan keskustelufoorumina meille kaikille hyvästä, vastuullisesta ja lähimmäisrakkaudellisesta elämästä. Kulttuurimme nykyinen kehityssuunta ei tällaista kirkon asemaa säilyttävää tulevaisuutta kuitenkaan lupaa ja vaikka piispojen kirjoitus tieteiden arvostamisesta on askel hyvään suuntaan, se ei ole läheskään riittävä voidakseen muuttaa sitä kirkostaeroamistrendiä, mikä nyt on vallalla.

Jorma Hietamäki

Psyk.tohtori, Teol.kand.

Kirjallisuus:

Francis Crick ja Christof Koch, 1998. Consciousness and neuroscience. Cerebral cortex. Vol. 8. Ss. 97 - 107.

Häkkinen Jukka, 2018. Outojen kokemusten psykologia. 

Kimmo Ketola, Maarit Hytönen, Veli-Matti Salminen, Jussi Sohlberg & Leena Sorsa, 2017. Socially Engaged Lutheranism Finnish attitudes to faith and the Church in the light of surveys and statistics.

Miettinen Matti A., 1990. Uskonnolliset ihmeparantumiset lääketieteellis-psykologisesta näkökulmasta. Kirkon tutkimuskeskus.

Persinger Michael, 2001. The Neuropsychiatry of Paranormal Experiences. Journal of Neuropsychiatry & Clinical Neuroscience. Vol. 13. Ss.515-524.

Tieteiden lahja. Piispojen puheenvuoro tieteiden arvosta ja tehtävästä Jumalan luomakunnassa. Suomen ev.-lut. kirkon julkaisuja 84. V. 2019.